Pyydastressiä

Viime päivät ovat olleet enemmän mielikuvia keväisestä keskieurooppalaisesta kaupungista, jossa ihmiset ovat heittäneet talvitakit vintille, ruoho alkanut vihertää ja kevään ensimmäiset kukat työntäneet versonsa maan pinnalle. Tällaista siis laaksossa. Sen sijaan ylhäällä vuorilla puhaltaa hyytävä Föhn-tuuli. Toisin sanoen aamulla mäkeen lähtiessä pitäisi pukea lämpimät vaatteet aluskerrastoineen, mutta autolle takaisin tultaessa olisi parempi, jos päällä olisi vain shortsit ja t-paita.

Matka alkaa häämöttää loppuaan, mutta ennen lähtöä sääherrat ovat suoneet meille vielä yhden kunnon lumisateen. Sääennusteet lupailevat alueelle 30-50 sentin uutta lumikerrosta. Toivottavasti ennusteet pitäisivät kutinsa edes tämän kerran. Talvihan on ollut täällä vähälumisin miesmuistiin. Liekö ilmastonmuutos vai onko se lumi satanut vain jonnekin muualle? Auringonpaistetta on riittänyt yltä kyllin eikä lämpötila ilmeisesti ole hirveästi poikennut normaalista. Vain lumisateet ovat kiertäneet Alpit kaukaa. Sehän hiihtelijää harmittaa, mutta olosuhteisiin nähden ollaan saatu upeata laskua vähintäänkin riittävästi. Etenkin, kun vapaalaskijoita on lukumääräisesti harvassa. Hyvä meille.

Tässä on alkanut miettiä, kuinka etuoikeutetussa asemassa ollaan. On voitu toteuttaa parin kuukauden reissu ilman paineita työnteosta tai opiskelusta. Toisaalta ei sitä suorilta jaloilta tänne voitu ponnistaa. Kyllä rahaa piti kerätä töitä tekemällä enemmän kuin normaali eläminen kotona vaatisi. Toisaalta jokainen tekee itse omat valintansa, mutta toisaalta työtilanne on sellainen, joka mahdollistaa ekstratöiden tekemisen vapaa-ajalla. Sanotaan niin, että nämä viikot ovat olleet jokaisen ylimääräisen työtunnin arvoisia. Joka aamu mäkeen on lähdetty suupielet hymyssä - säästä riippumatta. Kutkuttava, kihelmöivä tunne, että mitäköhän kaikkea hienoa sitä tänään näkee ja pääsee laskemaan. Eikö elämässä pidäkin tehdä sitä, mistä tykkää?

Kevät alkaa hiljalleen näyttää kynsiään. Aurinko lämmittää kaikella voimallaan. Tuulettomassa paikassa korkealla vuoristossakin voi hyvässä lykyssä ottaa aurinkoa ilman paitaa. Kirkkaus on uskomaton. Ilman aurinkolaseja polttaa herkästi silmänsä ja jos lasit jäivät kämpille, ne muistaa varmasti pakata seuraavaa päivää varten silmien kirvellessä illalla. Aurinkorasvakin on osoittautunut käteväksi välineeksi meille härmäläisille.

Millainen on paikallinen laskettelukulttuuri? Suurin osa tavallisista lanaajista luottavat rinteiden tuomaan vauhdin hurmaan. Kuten aiemmassa kirjoituksessani huomauttelin osan laskutaitojen puutteesta, heille en takamaastopassia leimaisi. Näin ollen meille riittää enemmän skinnattavaa, tutkimusmatkailua, vaeltelua sukset jalassa. Hissijonossa leveät suksemme herättävät eräänlaista kunnioitusta ja ihmetystä; "mihin tuollaisia suksia tarvitsee?" Selitettyämme ihmiset nauravat hyväntahtoisesti ja suuntaavat yläasemalta rinneravintolaan nauttimaan auringon paisteesta ja perisaksalaisesta diskojytkeestä. Meitä se ei häiritse, koska suuntamme omille teillemme rauhaan. Hoidettujen rinteiden ulkopuolella avautuu rauhallinen maalaismaisema lumen alla pilkottavine peltoineen, jylhine vuorenseinämineen, kuruineen ja rauhakseltaan solisivine puroineen. Mieli lepää, kun saa omassa rauhassa nauttia eväät, jotka tulevat kyllä tarpeeseen, kun tarpoo suksien kanssa mäkiä ylösalas. Toisaalta noilla reiteillä törmää myös toiseen paikalliseen ääripäähän - ultimatevuoristohiihtäjiin. He ovat laji, joka vaeltelee mieluiten yksin, ilman kunnollisia lumiturvallisuusvarusteita ja mahdollisimman kevyin varustein. Juuri se, mitä emme itse tekisi. Täältäpäin puuttuu myös suuri osa niistä vapaalaskijoista, jotka pienellä vaivalla saavuttavat hissiasemien yläpuolelta itselleen hienoja maisemia ja rauhaa. Nämä laskijat näyttävät suuntaavan enemmän tunnettuihin keskuksiin samanhenkisten enempimääräiseen seuraan. Tämä tekeekin olomme täällä varsin leppoisaksi, kun lumisateen jälkeen ei tarvitse olla hissiasemilla jonottelemassa ensimmäistä hissiä kaksi tuntia ennen avaamisajankohtaa. Eikä tarvitse juosta munaravia ylös vuorelle ja unohtaa kaikki niitä turvallisuusseikkoja, joiden pitäisi olla taottu selkäytimeen.

Ups and downs

Eihän se Kühtain reissu mennyt ihan putkeen. Aamu alkoi hyvässä säässä auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Moottorimarssi kesti puolisen toista tuntia. Innsbruckista matkaa kertyi 35 kilometriä ja vertikaalinousua 1400 metriä. Nousua ei tosin juurikaan huomannut, kun serpentiiniä ei ollut lainkaan. Tasaista nousua koko matka.
Kühtain kylä sijaitsee reilun 2000 metrin korkeudella. Autosta noustessa kylmä viima viilsi kasvoja, mutta oikealla pukeutumisella ei ongelmiin törmätty. Aluksi laskettiin eri rinteitä ja tutustuttiin alueeseen. Pian löytyikin pieni mukava metsikkö, jota alettiin laskea innokkaammin. Ensimmäisen filmausrundin lopuksi Tine laski mäen alas ja kaatui tasaisella alustalla hirvittävin seurauksin. Peukalo jäi sauvan alle. Lähdettiin kävelemään takaisin hissin ala-asemalle, mutta turvotus ja kipu saivat meidät epäilemään peukalon murtuneen. Noh, Timon kanssa jatkettiin vielä pari laskua, kun Tine lähti etsimään kylästä lääkäriä. Tunnin kuluttua tuli soitto; peukalo oli murtunut kolmesta eri kohdasta, mikä tarkoitti laskukamojen pakkaamista ja ajoa takaisin Mayrhofeniin lisätutkimuksiin. Oli selvää, ettei laskeminen enää kipsatulla peukalolla onnistu, joten jäätiin vain odottelemaan, milloin on Tinen aika pakata kamat ja palata Suomeen.

Kaikesta huolimatta laskemista on jatkettu samalla intensiteetillä muin voimin ilman Tineä. Onhan se todennäköistä, että jos kolme kaverusta ovat lähes seitsemän viikkoa laskemassa, jotain haavereita tapahtuu.

Perjantaina tehtiin päiväretki Rastkogel-vuorelle (2762 m). Huikaisevien näkymien siivittämänä laskettiin alemmas Alppipelloille. Sieltä jatkettiin skinnailemalla peltojen poikki Möslin kylään, josta otettiin bussi takaisin hiihtokeskukseen. Aurinko kunnioitti taas läsnäolollaan, ja lämmintä riitti. Tauolla sai jopa otettua rusketusta ilman paitaa. Eilen tehtiin retki Zillertal Arenalla sijaitsevalla Köningsleitenille (2316 m). Alun pehmeä rinne muuttui alempana auringon paisteen ja yöpakkasen vaikutuksista kovaksi korppukentäksi, jonka laskeminen vaati jerkkua koko alavartalosta. Laakson pohjalla ylitettiin pieni, soliseva joki leveää tukkia pitkin, jonka jälkeen matka jatkui taas suksilla skineillä hiihtäen. Paluureitti kulki jälleen peltojen poikki vaellusteitä laskien - tosin, kun etelärinteellä oltiin, lumi oli sulanut kokonaan monesta kohtaa, mikä tarkoitti välillä suksien poisottamista ja kävelyä. Alas päästiin kuitenkin ilman hankaluuksia. Kellokin läheni hissien sulkemisaikaa, ja piti pitää haipakkaa, jotta ehdittiin autolle ennen kuin hissit lopettivat pyörimästä. Aika meni sen verran tiukille, että piti käyttää hieman saksan kielen taitoja, jotta saatiin hissimieheltä anottua vielä yksi viimeinen hissinousu. Säästyipähän ainakin taksirahat.

Tänään löydettiin tutusta Zillertalin bowlista yltäkyllin hyvää laskettavaa. Paikka on hieno siinä mielessä, että hissillä pääsee ylös, jonka jälkeen lasketaan alas. Bowlin pohjalla skinit suksien pohjaan ja vartin kiipeäminen takaisin hissin ala-asemalle ja taas ylös. Pohjoiseen viettävä rinne ja korkeus noin 2000 metrissä tarkoittaa sitä, että lumi pysyy pitkään pehmeänä. Plussana on vielä metsäisyys, mikä vähentää lumivyöryvaaraa olennaisesti. Paikka sijaitsee myös isompien vuorten suojassa, joten tuulestakaan ei tarvitse kärsiä. Kuvapäivitystä on tarjolla ainakin facebookissa. Kotimme netin hitauden takia kuvien lataaminen blogiin vie niin paljon aikaa, että nähtäväksi jää, paljonko kuvia tänne saadaan. Ainakin omalta koneeltani sitten reissun jälkeen.

Viime päivinä on jouduttu laajentamaan tutkimusreviiriä, jotta löydettäisiin uusia koskemattomia mäkiä. Eilen oltiin jälleen Hochfügenissä, josta löytyi laskettavaa pienillä haikeilla. Hienojen laskujen lisäksi hieman hämminkiä aiheutti Stuban pannut, jonka seurauksena etsittiinkin lumen seasta toista suksea melkein tunti. Lopulta kaikeksi onneksi suksi löytyi eikä tarvinnut kävellä vuorelta alas.

Tämän päivän ajatuksena oli käydä tutustumassa uuteen keskukseen Eggalmiin, joka sijaitsee Hintertuxin ja Penkenin välissä. Uskottiin, ettei sieltä mitään ihmeempää laskettavaa löytyisi, mutta toisin kävi. Ylös vieneen ankkurihissin yläasemalta lähti loiva harjanne, jota kiivettiin ylös asti. Sieltä avautui pohjoispuolelle upea koskematon kenttä, josta löytyi laskettavaa vaikka kuinka paljon. Kentän alapäässä sijaitsi tosin tiheä pusikko, jonka siimeksessä vietettiin paljon aikaa yrittäen ulospääsyä. Pohjalla huomattiin lumikissalla tampattu vaellusreitti, jota pitkin oli helppo lojotella takaisin rinteeseen. Päivän oli alun perin tarkoituksena pysyä lyhyenä, kun illalla oli suunnitelmissa mennä vielä kiipeilemään, mutta laskeminen vei voiton, ja rinteiltä lähdettiin vasta lähempänä sulkemisaikaa. Tosin Tine urheana soturina lähti vielä juosten kylään hakemaan ylävartalolle kovuutta boulder-seinällä.

Päivät sujuvat uskomattoman nopeasti. Vaikka herätys on aamuisin jo noin seitsemän aikaan ja kuvittelee päivän olevan pitkä, aika ei millään tunnu riittävän kaikkeen. Kämpille saavutaan hieman riippuen neljän ja kuuden välissä - riippuen siitä pitääkö käydä viemässä sukset paikattavaksi tai kaupassa. Tai sitten keksitään vielä jotain muuta välissä. Kun ruoka on syöty, kello lähenee useammin yhdeksää. Tällöin on hyvää aikaa tarkistaa muuta maailman menoa netin kautta. Sitten onkin aika mennä nukkumaan.

Huomenna lähdetään tarkastamaan Kühtain hiihtokeskus, jossa kuulemma pitäisi olla hyvää laskua. Odotellaan, mitä huominen tuo tullessaan.